Lumivaaralaisia oli PUTIKON junaonnettomuudessa 18.3.1940 - tietoja tarvitaan.
Allekirjoittanut kerää tietoja Putikon junaonnettomuudesta 18.3.1940. Tarkoitus on tehdä pieni kirjanen, jossa on aikalaisten kertomia tarinoita tästä tapahtumasta. Kirjan kustantaa Etelä-Suomen Lumivaaralaiset ry. Juuri lumivaaralaisia lapsia menehtyi turmassa. Pari hyvää vinkkiä on jo saatu, mutta lisää tarvitaan.
Samoin jos joltain lukijoista löytyy jatkosodan aikaisia kirjeitä kotoa rintamalle tai sieltä kotiin, otamme niitä julkaistaviksi lehdessämme.
Tiedot voi lähettää allekirjoittaneelle sähköpostissa tai sen liitteenä. Myös suoraan postitse voi tietoja lähettää. Ne palautetaan lähettäjälle heti paluupostissa. Muistakaa mainita lähettäjän postiosoite.
Nro 5 / 2011 Jo saapui syys... Kesä on ollut antelias. Monia tapaamisia ja hauskoja hetkiä on jaettu heimoveljien ja -sisarten kanssa. Nyt kokoamme satoa ja aloitamme uusia asioita. Oman lehtemme piirissä se voisi tarkoittaa vanhimpien muistojen tallennusta nyt, kun se on vielä mahdollista. Erityisesti Oppolan kyläkirjan tiimoilta olen saanut vastaanottaa upeita kirjoituksia, jotka on koottu useamman sukupolven voimin. Isovanhempien ja vanhempien muistot menetetystä kodista ja elämästä synnyinkodissa nuorempien talteen kirjoittamina. Jutustelut ja aineiston tutkiminen on ollut tavattoman antoisaa molemmin puolin ja erityisesti nuorille. Tarttukaa tilaisuuteen!
70 vuotta Jaakkiman takaisinvaltauksesta ja paluusta Laatokan rantamille
Takaisinvaltaaja tulossa Ihalan asemalle ratsain v.1941 elokuun alussa. (Kuva Etelä-Suomen Lumivaaralaiset ry arkisto)
Jaakkiman valtaus
Teksti Aarno Kaartinen
Tyrjän rykmentti JR7 perustettiin jatkosodan alkaessa välirauhan aikaisesta 7. Prikaatista ja täydennettiin Savonlinnan suojeluskuntapiirin reserviläisistä täyteen sodan ajan vahvuuteen. Rykmentti liitettiin 2. Divisioonaan, ensimmäisenä komentajanaan jääkärieversti Armas Kemppi. Nimensä rykmentti sai sodan alussa tapahtuneesta Parikkalan Tyrjän kylän itäpuolella alkaneista taisteluista. JR26:n sotapäiväkirja kertoo 1.8.1941: Rykmentin komentajan suunnitelmana oli ylittää maantie Tyrjä? Ihala? Saarilampi? Latvalampi. Klo 20.05 pataljoona Muller alkoi hyökkäyksen tavoitteena Tyrjä? Ihala-maantie, josta käännyttävä polun suuntaisesti Akkaharjun suuntaan rykmentin tavoitteeseen. 2.8.1941 klo 5.15 saavutti pataljoona Muller tykistön tukemana kyseisen kohteen. Majuri Muller jatkoi hyökkäystään Akkaharjun suuntaan, valtasi sen rautatieaseman ja sai sotasaaliikseen mm 4 kpl 6 tuuman haupitseja traktoreineen ja junan, jossa oli veturi sekä 10 vaunua. Elokuun 5.-8. välisenä aikana JR 7 eteni suurempaa vastarintaa kohtaamatta ja valtasi Lahdenpohjan kauppalan, katkaisten vihollisen maajoukkojen yhteyden etelään päin. Elokuun 14. päivänä JR 7:n pääosat mursivat voimakkaan tykistötulen valmistelun jälkeen vihollisen asemat Huuhanmäen kasarmien alueella. Hyökkäys katkaisi vihollisen yhteydet omiinsa ja suuri osa alueen joukoista tuhottiin. Rykmentti eteni 15. elokuuta 1941 kohti Lahdenpohja? Sortavala-tietä saavuttaen Miinalan kylän alueella olevat vihollisen asemat. Asemat murrettiin 16.? 20. elokuuta 1941, jonka jälkeen edettiin noin neljän kilometrin päivävauhtia kohti Laatokan Puutsaaren itäosia. Laatokan ulappa saatiin näkyville 20. elokuuta 1941 vihollisen tyhjäksi jättämässä Puutsaaressa.
Kotiinpaluu Ihalan kylään Lumivaaraan
Pekka Härkösen muistelmista:
Tästä alkoi elämä luistaa kiireisen työnteon merkeissä. Piti ehtiä korjaamaan sato ja esikunnan oli valvottava, että kaikki sujuu sujuvasti kaikesta puutteesta huolimatta. Asukkaita oli kutsuttava lisää koteihinsa, vaikka asuntojen ja ruokatalouden takia muuttoa piti säännöstellä. Alkuun kutsuttiin pääasiassa työkykyistä väestöä. Sadonkorjuukalustoa kerättiin venäläisiltä jääneistä kalustoista pitkin pitäjää. Kaikki toiminta oli sotilashallinnon alaista; ensin Parikkalasta rajatoimistosta käsin johdettua ja sitten, kun Lahdenpohjaan muodostettiin hallintopiiri, toimittiin sen alaisena. ? Postia ei ollut, puhelinta ei ollut, sähköä ei ollut, kauppoja ei ollut, eikä mitään kulkuneuvoja koko pitäjässä, muutamaan polkupyörää lukuun ottamatta. Vasta kun Hirvonen avasi myllynsä ja pystyi toimittamaan jauhoja Jaakkiman Osuuskauppaan ja Rantasen kauppaan, muitakin elintarvikkeita alettiin myös saada myyntiin.? Kotitaloonsa Ihalan Mäntylään palattuaan Pekka Härkönen totesi koko asuinrakennuksen olevan hyvin likainen. ? Rottia ja luteita oli vaikka millä mitalla. Seinäpaperit oli kaikki revitty ja maalatut pinnat olivat savun ja lian peittämiä. Keskuslämmitysuuni oli rikottu ja pihassa oli kaikenlaista sotasaalista. Pellot olivat viljeltyjä, mutta niiden tuotos oli olematonta. Meiltä jäänyt AIV-kuoppa oli säilynyt avaamattomana ja täysin käyttökelpoista rehua sieltä saatiin karjalle. Tiukkaahan se ensimmäinen talvi oli, mutta koti tuntui vähitellen kodilta.?
Ringette-tytöt "Sydämen matkalla"
Emma ja Amy Cunningham yhdistivät perhe-siteiden vahvistamisen ja urheilukiertueen matkaan, josta heille jää sydäntä lämmittävät muistot koko loppuelämäksi. Kanadalaiset sisarukset Emma ja Amy Cunningham vierailivat ensi kertaa Suomessa ja tapasivat isosetänsä Jaakko Hännisen Isossakyrössä. Hännisen perhe on lähtöisin Jaakkiman Metsämiklistä. Matkan tavoite oli tutustua omiin juuriin sukulaisia tapaamalla, mutta myös osallistua ringette-turnaukseen eri Euroopan maissa. Emma (18) ja Amy (16) ovat kotoisin Atikokanista Ontariosta. Tyttöjen isoisä Väinö Hänninen, Jaakon veli, asettui siirtolaiseksi Kanadaan vuonna 1954. Tytöt eivät ole isoisäänsä valitettavasti oppineet tuntemaan, sillä hän kuoli vuonna 1975. Samana vuonna isosetä Jaakko teki Kanadan kiertueen, jolloin hän ajoi Ontariosta maan keskiosasta British Columbiaan maan länsirannikolle. Nyt tytöillä oli tilaisuus kuulla ja oppia isoisästään tavatessaan hänen sisaruksensa Jaakon, Pirkon, Martan, Railin ja Meerin ja lukuisia äitinsä serkkuja ja omia pikkuserkkujaan. Isosedän albumia selatessa isoisän lapsuuden tarinat ja kuvat tulivat eläviksi. Emmasta ja Amystä oli kiinnostavaa nähdä isoisän kuva ja lapsuuden miljöökuvia Metsämiklin ja Nivan kyläkirjasta, joka julkaistiin 2004 Martti Kauppisen ja Päivi K. Pakkasen toimittamana. Oli mukavaa, että kirjaan on taltioitu isosetä Jaakon muistelua.
Emma ja Amy toivat isosedälleen Jaakko Hänniselle tuliaisiksi punaisen Kanadan kartalla varustetun t-paidan muistuttamaan häntä hänen vuonna 1975 tekemästään Kanadan matkasta.
A Journey of the Heart
This summer, Emma Cunningham and her sister Amy Cunningham from Canada, met their great Uncle Jaakko Hänninen in Isokyrö and many more relatives in Finland for the first time. Unfortunately, Emma and Amy had never met their grandfather Vainö Hänninen, who had immigrated to Canada in 1954, as he had passed away in 1975. The sisters were able to learn more about their grandfather by listening to stories and looking at photos of him with their grandfather? s brother Jaakko, and his sisters Pirkko, Martta, Raili, Meeri and numerous cousins in Finland. Emma and Amy were also able to see a picture of their grandfather in the area where he was raised and learn about their grandfather? s childhood surroundings in a write up by their Great Uncle Jaakko in a book documenting the people and houses as well as the living and culture in Metsämikli village in lost Carelia. Emma and Amy also competed in the sport of ringette on the Polar Bear Team Canada Tour travelling in Europe with their parents Henry and Margaret Cunningham. The highlight of the tour was the Finland Lions Cup Ringette Tournament in Turku. The attached photo shows Emma and Amy in their Polar Bear Team Canada jackets together with their Great Uncle Jaakko.
Lumivaaran kirkon kasvot on pesty
Lumivaaran kirkkosali kohennettuna elokuvafilmausta varten.
Teksti: Tea Itkonen Kuvat: Pirkko Ahokas-Tuohinto
Pirkko Ahokas-Tuohinto lähetti kuvia Lumivaaran kirkosta ja katso -ihme on tapahtunut. Vielä kesäkuun lopulla kirkon seinissä ja ovenpielissä oli kirjoituksia ja kirkko näytti alakuloiselta. Elokuussa sen seinät olivat valkeat, töhryt poissa, ja kirkko sisustettu kuin käyttöä varten. Kuorissa on punaisella sametilla verhottu alttaripöytä, risti ja alttarikaiteet. Salissa on muutamia penkkejä kahden puolen alttarikäytävää ja katosta roikkuu kynttiläkruunu. Vieläpä urkuparvelle on maalattu uusi seinämaalaus. Ensimmäinen arvaus kohdistui Inkerin kirkkoon. Onko sieltä käyty kunnostamassa tila jumalanpalvelusta varten? Inkerin kirkon tiedottaja Tuulikki Vilhunen ei ollut asiasta lainkaan tietoinen. Siispä lyhyt puhelu Lahdenpohjaan Mousa Lysenkolle, jospa hän olisi kuullut asiasta. Lysenkojen datsa on Kumolassa ja olivat he kuulleetkin juttua, että kirkolle ei saanut mennä, koska siellä filmattiin elokuvaa. Siitä ei ole vielä tämän enempää tietoa. Huojentavalta tuntuu nähdä, kuinka valo lankeaa puhdistetun kirkon pintoihin. Toivotaan, että siitä päästään ensi kesän kotikyläretkillä vielä nauttimaan.
Tästä linkistä näet lyhyen filmin Lumivaaran kirkosta. Sen on kuvannut ja youtubeen laittanut Dennis Nikola. Mielenkiinotista olisi tietää lisää filmistä ja Nikolasta. Linkki:http://www.youtube.com/watch?v=JHRyipD1Ff0
Kansanedustaja Pekka Kopsa (1887 - 1969)
Teksti ja kuva: Ritva Mikkola, Joensuu
Maanviljelijä Antti Kopsa (1866 - 1945) ja hänen puolisonsa Regina s. Roininen (1866 - 1937) edustivat vanhaa maanviljelyssukua, joka perimätietojen mukaan oli vuosisatoja asunut Karjalassa. Pariskunnan ensimmäinen koti sijaitsi Lumivaarassa, missä kaksi ensimmäistä lasta Erkki ja tuleva kansanedustaja Pekka syntyivät. Elämä oli aluksi vaikeaa. Siitä kertonee se, että veljeksillä oli vain yhdet yhteiset talvikengät.
Köyhyydestä varauteen
Pekka Kopsan isä, Karjalan ukko Antti, oli toimelias ja aikaansaava. Sitkeästi hän teki puu- ja lihakauppaa vaurastuen pikku hiljaa. Vuonna 1897 Kopsan pariskunta osti Ruismäen tilan Jaakkiman pitäjän Kurenrannan kylästä. Tila oli pinta-alaltaan pitäjän kolmanneksi suurin, yli 216 hehtaaria. Antti vaikutti myös kunnallismiehenä. Häneltä varmaan tuleva liikemies ja kansanedustaja peri geeninsä.
Ruismäen isännän sianliha oli suosittua kauppatavaraa Lahdenpohjan torilla. Oli ihan kunnia-asia, että sian ihrakerros oli paksuudeltaan lähes 20 cm. Lihakirves oli ukolle läheinen työkalu. Ukko suri kirveen jäämistä Karjalaan, kun sieltä oli lähdettävä sotaa pakoon.
Kymmenlapsinen sisarusparvi, josta Pekka oli toiseksi vanhin, toi maalaistaloon taatusti elämää ja iloa, jos kohta murhettakin. Karjalainen on luonteeltaan selviytyjä. Ilontäyteisiä sukutapaamisia oli paljon. Aikuistuneet sisarukset ja sukulaiset pitivät yhtä ja vierailivat Kurenrannassa etenkin kesäisin. Regina-mummo helli lastensa lapsia. Heillä on mummosta ja ukosta kauniit muistot.
Ihminen selviytyy ja menestyy, jos on sisukas, lahjakas, päämäärätietoinen ja toisten kanssa toimeentuleva. Hyvät ominaisuudet yhdistyivät Pekka Kopsassa, joka toimi maanviljelijänä ja sittemmin puutavaraliikemiehenä isänsä tapaan. Hän hankki talon Lahdenpohjasta, missä hänellä oli myös Kirkkovaaran Konditoria-kahvila. Leipomo paistoi leipää mm. Huuhanmäen varuskuntaan, joka ennen sotia oli Pohjoismaiden nykyaikaisin varuskunta.
Laaja asiakaspiiri sekä puutavara- että leipomoalalla ja monet kunnalliset luottamustoimet viitoittivat tietä eduskuntaan. Vuosina 1919 - 1921 Pekka Kopsa toimi mm. kunnan elintarvikelautakunnan johdossa. Jaakkiman Säästöpankin kamreerina hän oli kaksi seuraavaa vuotta ja Osuusmeijerin isännöitsijänä vuonna 1922.
Kansanedustajana 1922-29
Oli luontevaa, että Pekka Kopsasta tuli juuri maalaisliiton kansanedustaja. Hän nousi eduskuntaan Viipurin läänin itäisestä vaalipiiristä. Maalaisliitto oli valtapuolue Jaakkiman Sanomien levikkialueella. Maanviljelysvaltaisen maan edustajistoon tarvittiin niitä, jotka todella tunsivat maaseudun asiat ja ongelmat. Pekka Kopsa toimi eduskunnan pankkivaliokunnassa ja sotilasasiainvaliokunnassa sekä suuressa valiokunnassa.
Pekka Kopsa teki maltillisesti aloitteita. Aikakirjat esittävät, että niitä oli kolme. Vuoden 1925 valtiopäivillä, anomusehdotus no 43: Määrärahan myöntäminen kuoletuslainoiksi maalaiskunnille kunnalliskotien rakentamista varten. Vuoden 1927 valtiopäivillä, anomusehdotus no 30: Määrärahan myöntämisestä Lahdenpohjan sataman ja Kurkijoen kauppakylän välisellä sisäreitillä olevien erinäisten salmien ruoppaustöihin. Vuoden 1928 valtiopäivillä hän teki raha-aloitteen no 29. Se koski kahden miljoonan markan määrärahan ottamista tulo- ja menoarvioon aikaisemmin mainittujen ruoppausten suorittamiseen. Kopsa ei kuulunut sarjaan Peräpenkin Pekka. Hän keskusteli vilkkaasti ja perusteli kantansa huolellisesti. Hän oli myös huumorimies, eduskunnassa kiersi kuulemma juttu hänen leikillään ehdottamasta aloitteesta:
Kottikärryyn toinen pyörä ja rinkelistä reikä pois. Tuollainen sutkaus on hyvinkin voinut syntyä lupsakalta karjalaismieheltä.
(Artikkeli on lyhennetty, kokonaisuudessaan se on julkaistu sanomalehdessä.)
NYT ON HIIHTÄJÄN HYVÄ hiihdellä, kun alla on hohtava hanki. Kävimme Sorolan pojan Heikki Pölläsen kanssa jututtamassa kouluneuvos Kauko Salmenkalliota kyläkirjaa varten. Siellä kotona Sorolassa Teräväisen pojat olivat hyviä hiihtäjiä, ja palkintoja kertyi niin kylien välisistä hiihdoista kuin myös valtakunnallisista kisoista. Hiihtäen kuljettiin kouluun ja asioita toimittamaan. Oman koulun hiihtokilpailut ovat varmasti monella vielä muistoina mielessä. Toki tehtiin myös hiihtoretkiä, sehän oli nuorille oiva tapa tehdä yhdessä jotain hauskaa.
Jos suksi ei enää suihkikaan keväisellä hangella, niin kynä voidaan toki laittaa suihkimaan paperilla ja tallentaa parhaat lapsuuden ja nuoruuden hiihtomuistot ja laskiaismuistot. Odottelen niitä toimitukseen 18.3. mennessä.
VAHVA KÄSITYÖPERINNE on karjalaista pääomaamme. Oppolan kylässä tehtiin kenkiä useassa talossa ja niitä myytiin markkinoilla Sortavalassa, Kurkijoella, jopa Viipurissa asti, ja niitä toimitettiin myyntiin Lahdenpohjan liikkeisiin. Kylän naisista tunnettiin mm. Anna Tiittasen suunnittelemat kudonnaisten mallit. Niitä kudottiin myyntiin myös pitäjän ulkopuolelle.
Kotonani ja suvussanikin käsityötaidot ovat siirtyneet ja säilyneet sukupolvelta toiselle. Osattiin rakentaa taloja, veneitä, huonekaluja, ommella vaatteita ja kutoa kankaita. Käsillä tekemisen perintö on arvokas, se antaa tiedon ja luottamuksen siihen, että kun toimeen vain tartutaan, saadaan kaunista jälkeä aikaan. Se antaa omavaraisuuden ja omanarvon tunnetta, kun kaikkea ei tarvitse ostaa, vaan minä itse voin sen tehdä. Tehdessä moni lämmin ajatus kohdistuu käsityön saajaan ja taidon opettajaan. Pidetään huolta perinteen siirtymisestä ja jatkumisesta
