Lumivaaralaisia oli PUTIKON junaonnettomuudessa 18.3.1940 - tietoja tarvitaan.
Allekirjoittanut kerää tietoja Putikon junaonnettomuudesta 18.3.1940. Tarkoitus on tehdä pieni kirjanen, jossa on aikalaisten kertomia tarinoita tästä tapahtumasta. Kirjan kustantaa Etelä-Suomen Lumivaaralaiset ry. Juuri lumivaaralaisia lapsia menehtyi turmassa. Pari hyvää vinkkiä on jo saatu, mutta lisää tarvitaan.
Samoin jos joltain lukijoista löytyy jatkosodan aikaisia kirjeitä kotoa rintamalle tai sieltä kotiin, otamme niitä julkaistaviksi lehdessämme.
Tiedot voi lähettää allekirjoittaneelle sähköpostissa tai sen liitteenä. Myös suoraan postitse voi tietoja lähettää. Ne palautetaan lähettäjälle heti paluupostissa. Muistakaa mainita lähettäjän postiosoite.
Nro 1 / 2012 Kurikan karjalaisia Koiviston koulun vieraina
Niin pitkältä kuin maantietä näki kumpaankin suuntaan, valui tien täydeltä katkeamaton virta pakolaisia. Siinä oli vanhoja miehiä, kaikenikäisiä naisia ja lapsia sylivauvoista lähtien, kiireessä mukaan haalitulla tavaroilla lastatuissa kaikensorttisissa ajoneuvoissa. Toiset työnsivät tavaroitaan ja lapsiaan käsikärryillä, jotkut taluttivat lehmiä, jotkut lampaita ja vuohia. Siinä näki Karjalan kansan kärsimystien kaikessa
kurjuudessaan.
Tätä kurikkalaisen radiokersantti Martti Ojalan kirjettä siteeraten aloitti myös kurikkalaisen Koiviston koulun kouluvaari Eino Pääkkönen koululaisille 5.12.2011 pitämän puheensa. Koko koulun yhteisessä aamunavauksessa oppilaat esikoulusta kuudenteen luokkaan saivat kuulla, millaista on ollut aikana, jolloin Suomen itsenäisyys oli vaakalaudalla. Joulukuisen itsenäisyyspäivän lähestyessä Koiviston koulun henkilökunta pohti kokouksessaan, kuinka koulumme voisi juhlistaa 94-vuotiasta Suomea. Pian esille nousikin Karjalasta lähtöisin oleva kouluvaarimme Eino Pääkkönen.
Kurikassa asuvia Karjalan evakkoja tulisi koulullemme kertomaan sodasta ja ajasta jolloin nuori itsenäisyytemme oli uhattuna. Maanantaina 5.12.2011 koulullemme saapui Einon johdolla Armas Lamberg, Terttu Keski-Hirvelä ja Esteri Tapanainen. Eino piti koululle yhteisen päivänavauksen ja lauloimme sen päätteeksi virren 581. Tämän jälkeen koulun 66 oppilasta jakautuivat ryhmiin ja luokkiin. Itsenäisyyspäivän vieraamme kiersivät kukin jokaisessa luokassa kertomassa muistoistaan ja evakkotaipaleestaan. Koulun pienimmät oppilaat kuuntelivat silmät suurina huolestuneina eläinten kohtalaoista. Isommat oppilaat esittivät kysymyksiä tapahtuneesta, ja luokissa vallinneesta hiljaisuudesta saattoi päätellä, että kuullut asiat vaikuttivat ja saivat oppilaat miettimään. Eino-kouluvaarimme oli toisen lähdön aikaan 5-vuotias ja muistaa tykkien kaukaisen jylinän. Mielessä ehkä oli perunakellariin piilotetut leikkikalut, kun matkustettiin härkävaunussa kohti Etelä-Pohjanmaata. Elämä asettui uomiinsa Kurikassa, vaikka erikoiselta kuulostavaa murretta puhuvalle Einolle koulussa naureskeltiin. Armas Lambergin, Terttu Keski-Hirvelän ja Esteri Tapanaisen evakkomatkat ovat olleet hyvin samanlaisia kuin Einolla. Lähtökäsky tuli äkkiä, mukaan sai ottaa vain sen mitä jaksoi kantaa. Rakas koti, leikkipaikat ja turvallinen lapsuusympäristö vaihtuivat hyytävään matkaan kovassa pakkasessa ja sen jälkeen härkävaunujen ahtauteen, epävarmuuteen tulevasta. Karjalaisia sijoitettiin ympäri Suomea. Koulua käytiin milloin missäkin paikkakunnalla pätkittäin, kunnes päästiinkin palaamaan takaisin kotiin. Onnea ei kuitenkaan kestänyt kauaa, ja sillä kertaa lähtö oli lopullinen. Lapset eivät tuolloin ymmärtäneet aikuisten itkua ja tuskaa, mutta iän myötä asiat ovat selvinneet uudella tavalla ja karjalaisten kova kohtalo koskettaa yhä edelleen. Jokaisen vieraamme kertoma tarina oli ainutlaatuinen ja pysäyttävä. Tunteet nousivat pintaan niin kertojilla kuin kuulijoillakin. Päivämme päättyi yhteiseen itsenäisyyspäivän ruokailuun, jonka jälkeen oppilaat ja opettajat viettivät seuraavan päivän itsenäisyysjuhlaa kenties hieman vakavammissa tunnelmissa. Vieraamme toivoivat, että kenestäkään paikalla olleesta kuulijasta ei tulisi evakkoja eikä veteraaneja. Tähän toiveeseen yhtyi myös koko opettajakunta samalla, kun esitimme suuren ja lämpimän kiitoksen ainutlaatuisesta kouluvierailusta.
Marjo Kaartinen
koulun rehtori
Evakkolasten hengellisillä päivillä Lohjan Vivamossa
Evakkolasten hengellisiä päiviä vietettiin Lohjan Vivamossa marraskuun lopulla 2011. Päiville kokoontui lähes kolmekymmentä henkilöä eri puolilta Suomea.
Jo ensimmäisenä iltana saimme olla mukana ehtoollisella Särkyneen sydämen kirkossa. Meitä palveli pastori ja Vivamo-opiston rehtori Eija Kemppi, joka toimi myös päivien johtajana.
Alkajaistilaisuudessa Vivamon Aurinkosalissa lähetystyöntekijä Tapio Karvonen toivotteli meidät tervetulleiksi päiville. Maija-Liisa Jokisalo muisteli päivien syntyvaiheita, lausui omia runojaan sekä iki-ihanan Kaarisilta-runon, jonka Tuula Hakkarainen vielä lauloi kitaralla säestäen.
Saini Knuuttila kertoi evakkoäidin tarinan sylissään mummon saaliin kiedottu vauvanukke.
Lauantaina Evakkolapset-yhdistyksen terveiset toi yhdistyksen sihteeeri Eeva Härö.
Päivän mahtava anti saatiin tutkija Eeva Riutamaalta, joka kertoi meneillään olevasta evakkolapsiin liittyvästä monipuolisesta tutkimuksestaan. Siinä on mukana yli 600 henkilöä. Vieläkin on mahdollisuus osallistua ja lähettää materiaalia mukaan tutkimukseen. Tutkimus on meneillään Turun yliopistossa.
Iltapäivällä kokoonnuimme ryhmiin Irma Kumpulan ja Terttu Törmän ohjauksella. Kuvakokoelmista saimme valita kaksi kuvaa, jotka meitä itse kutakin koskettivat. Kerroimme ryhmissä, mitä asioita kuvat toivat mieliimme. Kuvat liimattiin suurille pahvitauluille ja tuotiin lopuksi kaikkien nähtäväksi. Saimme kuulla toinen toistaan liikuttavampia kertomuksia sota-ajalta ja evakkotaipaleilta.
Iltakirkon saarnan piti Raimo Vanninen, evakkopoika Lumivaarasta. Raimo on toiminut Radio Suomen ohjelmajohtajana työelämänsä aikana.
Sunnuntaina saimme kertoa toivomuksia tulevien päivien suhteen ja palasimme vielä juurillemme . Kerroimme jokainen vuorollaan lapsuutemme tarinan ja miten elämä siitä eteenpäin jatkui, kun koti ja kotiseutu jäivät taakse ja uusi, tuntematon, joskus pelottavakin tulevaisuus oli edessä.
Miten olemme selvinneet?
Irma Kumpulan mummon lohdutus jäi varmasti jokaisen mieleen:
Eihä meil oo mittää hättää, ko Taivaan Isä pittää meistä huolen .
Saini Knuuttila s. Tolkki
Seinäjoki (Oppola)
Laatisitko kertomuksen sukusi vaiheista?
Missä asuivat, mitä tekivät, milloin elivät esivanhempasi?
Moni haluaisi vastauksen näihin kysymyksiin. Päätös toiminnan käynnistämisestä on vain jäänyt tekemättä. Syynä voi olla vaikkapa liiallinen kiire omassa elämässä: se tärkeä leivänhankinta perheelle, opiskelut, harrastukset jne.
Usealla voi olla myös hienoinen vastenmielisyys noita tyypillisiä sukututkimuksen tuloksia kohtaan: viivoin rajattuja laatikoita numerotietoineen esi-isän tai -äidin elämän alkamisesta ja päättymisestä tai vihkimispäivästä sekä loputtomista jälkeläisten tai sukulaisten luetteloista.
Tällä en suinkaan halua väheksyä sukututkijain työtä: tahdon vain esitellä toisenlaisen tyylin, joka mielestäni riittää monelle sukutietoa kaipaavalle.
KIRJOITETTU SUVUN HISTORIA voi olla ihan toisenlainen, jos toimeen tartutaan päämaalina kiintoisa kertomus esivanhempien elämästä. Siihen voidaan ympätä mukaan joko eri sivuille tai kerronnan oheen kyseisen ajan tapahtumia, hauskoja tai järkyttäviä sattumuksia ja legendoja. Heidän asuinpaikkakuntansa sananparretkin lisäävät luettavuutta. Jos oma kynä ei riitä, voi lainata suvun toisen jäsenen taitoja. Kaikilla meillä on omat osaamisen alueemme: ei ole ollenkaan häpeällistä pyytää apua muilta. Tietojen keruulla sinänsä on oma valtavan suuri mielenkiintonsa ja tutkimus on tosiaan palkitsevaa, voin vakuuttaa. Kun löytää vaikkapa esi-isänsä tiedot ja huomaa tämän kadonneen maailmasta vain yhden poikalapsen jälkeensä jättäen, tai tuon esi-isän vaimon perineen kolmivuotiaana, perukirjan mukaan, isältään jääneen auran, on löytöhetken tunne ikimuistettava. Molemmat tapaukset olen kirjannut todellisina omaan sukukirjaseeni. Kertomuksen rajaaminen on tietenkin vaikeaa: tuntuisi usein siltä, että se tai tuo sattumus pikkuserkun elämässä on saatava mukaan, vaikkei hän muuten olisikaan tutkinnan kohteena. On hyvä alussa pohtia tarkoin, miten laajasta piiristä kirjoittaa ja sitten pysyä tiukasti oikealla alueella. Järkevissä rajoissa, tietenkin! Paksuissa sukuteoksissa voi usein nähdä ryhmäkuvia, joissa henkilöiden kasvot ovat nuppineulan nupin kokoisia. Parempi toisin: kuviakin on lupa rajata. Vanha hyvä ohje sanoo: ihmisen kasvojen tulisi olla vähintään pennin lantin kokoisina kirjan sivulla. Muistathan 10 pennin lantin? Se oli noin 10 millin levyinen. Siis ryhmästä voi jättää pois asiaan kuulumattomia, ei se valokuva ole mikään pyhäinkuva. Varsinkin kun nykyisin kuvaa ei tarvitse turmella.
Monenlaisia käsialoja
Kokonaan oma lukunsa on sitten vanhojen käsialojen tulkinta. Pappien ja muiden kirjoitustaitoisten käsialat ovat suuresti vaihdelleet ja vuosisadat tuoneet omat kiemuransa kirkonkirjoihin ja muihin asiakirjoihin, joita sukututkimuksessa esiintyy. Asiantuntija joutuu käyttämään erittäin runsaasti aikaa, se on väistämätöntä, juuri edelläkin mainituista syistä. Sen vuoksi työn ulkoistaminen on tietenkin erittäin tyyristä.
Aihetta voi opiskella itsekin ihan kotioloissa. Meillä on kirjastoissa useita oppikirjoja alalta, tosi hyviä ja havainnollisia. Erittäin suotavaa olisi, että eräät käytännön seikat tulisivat esitetyiksi selvästi ja siten, että kiinnostunut uskaltautuu ensin kokeilemaan helpohkon asiakirjan tulkintaa ja sen jälkeen, kun into on syttynyt (se syttyy varmasti, jos antaa tilaisuuden!) jatkamaan harrastustaan.
NYT ON HIIHTÄJÄN HYVÄ hiihdellä, kun alla on hohtava hanki. Kävimme Sorolan pojan Heikki Pölläsen kanssa jututtamassa kouluneuvos Kauko Salmenkalliota kyläkirjaa varten. Siellä kotona Sorolassa Teräväisen pojat olivat hyviä hiihtäjiä, ja palkintoja kertyi niin kylien välisistä hiihdoista kuin myös valtakunnallisista kisoista. Hiihtäen kuljettiin kouluun ja asioita toimittamaan. Oman koulun hiihtokilpailut ovat varmasti monella vielä muistoina mielessä. Toki tehtiin myös hiihtoretkiä, sehän oli nuorille oiva tapa tehdä yhdessä jotain hauskaa.
Jos suksi ei enää suihkikaan keväisellä hangella, niin kynä voidaan toki laittaa suihkimaan paperilla ja tallentaa parhaat lapsuuden ja nuoruuden hiihtomuistot ja laskiaismuistot. Odottelen niitä toimitukseen 18.3. mennessä.
VAHVA KÄSITYÖPERINNE on karjalaista pääomaamme. Oppolan kylässä tehtiin kenkiä useassa talossa ja niitä myytiin markkinoilla Sortavalassa, Kurkijoella, jopa Viipurissa asti, ja niitä toimitettiin myyntiin Lahdenpohjan liikkeisiin. Kylän naisista tunnettiin mm. Anna Tiittasen suunnittelemat kudonnaisten mallit. Niitä kudottiin myyntiin myös pitäjän ulkopuolelle.
Kotonani ja suvussanikin käsityötaidot ovat siirtyneet ja säilyneet sukupolvelta toiselle. Osattiin rakentaa taloja, veneitä, huonekaluja, ommella vaatteita ja kutoa kankaita. Käsillä tekemisen perintö on arvokas, se antaa tiedon ja luottamuksen siihen, että kun toimeen vain tartutaan, saadaan kaunista jälkeä aikaan. Se antaa omavaraisuuden ja omanarvon tunnetta, kun kaikkea ei tarvitse ostaa, vaan minä itse voin sen tehdä. Tehdessä moni lämmin ajatus kohdistuu käsityön saajaan ja taidon opettajaan. Pidetään huolta perinteen siirtymisestä ja jatkumisesta
